Väheksymättä yksilöiden työponnisteluja, niin ei tarvita kuin esimerkiksi yksi kohtalokas auto-onnettomuus vaikkapa uran alussa, niin ”kaikille samat mahdollisuudet – jokainen oman onnensa seppä” jutut loppuu siihen paikkaan.

Juuri pari päivää sitten tapasin erään 33v. naisen jolle näin oli käynyt. Hän oli muuttanut aikanaan täältä Porista pääkaupunkiseudulle, opiskellut lähihoitajaksi ja oli työelämässä, kun tuo onnettomuus tapahtui.

Hän elää kivuissa ja raajarikkona loppuelämänsä. Siinä mielessä hänelle oli käynyt paremmin kuin monelle muulle raajarikolle, että oli saanut edes pienen eläkkeen henkensä pitimiksi.

Varteenotettava ihmiskunnan yhteinen eettinen lähtökohta on niin sanottu kultainen sääntö: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille (Matt. 7:12).

Yleisyydestään huolimatta kultainen sääntö ymmärretään usein väärin. Se ei suinkaan kehota meitä tekemään toisillemme sitä, mitä itse pidämme hyvänä itsellemme, vaan asettumaan toisen asemaan.

Se kehottaa kysymään, mitä toivoisimme itsellemme tehtävän, jos olisimme toisen ihmisen tilanteessa. Moraalisesti oikeat teot syntyvät, kun eläydytään toisen ihmisen elämäntilanteeseen ja asetutaan hänen asemaansa.

Vakaumukseni on mm. Luterilaisissa arvoissa, joiden kultaisen säännön tulkinnassa on erityisesti korostettu tilanteen näkemistä heikoimmassa asemassa olevien silmin.

Kirjoituksessani lainasin osittain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta.

Jyrki Saari